Lakko on työntekijöiden viimeinen keino taistella työnantajan mielivaltaa vastaan. Työtaistelutoimena lakko on se viimeisin mitä kukaan haluaa käyttää, mutta valitettavasti olen joutunut huomaamaan, ettei meille ole jäänyt muita keinoja. Tilanteeseen ajaudutaan, kun neuvotteluyhteys katkeaa tai neuvottelut ovat muuta kuin neuvottelua eli sanelua. Näyttää siltä, että otteet työelämässä ovat kovenemassa, eikä neuvottelukulttuuria ole tai aidosti neuvottelemalla ei ratkaisuja haluta hakea. Työntekijälle lakko ansionmenetyksineen ei ole lomaa, koska huoli toimeentulosta on kova. Lakkoavustuksen ollessa vain murto-osan ansioista ei varmaasti tarvitse epäillä, ettäkö lakkoon mentäisiin hetken mielijohteesta.

Suomi on selviytynyt historian vaikeista hetkistä neuvottelemalla, vaikka välillä onkin käytetty hiukan kovempia keinoja. Hyvinvointi, josta tänäpäivänä olemme kaikki osallisia, ei ole ollut mahdollinen saavuttaa vain taistelemalla kukin vain omastaan, vaan tarvittu on myös solidaarisuutta kaikkia väestön jäseniä kohtaan. Millainen onkaan yhteiskunta, Suomi, jonka jätämme lapsillemme? Millaiset perinteet? Minulla ei ole paljoa mistä jakaa, mutta haluaisin kuitenkin, että meillä kaikilla olisi perustoimeentulo. Minulta kerätään veroina kymmenykset, jotka toivottavasti käytetään mielummin tuloerojen tasaamiseen kuin kasvattamiseen. Tuloerojen kasvaessa lisääntyy myös tyytymättömien joukko, joka ei enää tyydy murusiin ja on valmis ottamaan enemmän, keinolla millä hyvänsä.

Ahneus, yksi kuoleman synneistä näyttää olevan ohjenuora, joka ohjaa päätöksentekoa työelämässä enemmän kuin empatia. Meille kehitellään joka kvartaalille uusi bonusjärjestelmä, jonka tarkoituksena on vain saada meidät juoksemaan lujempaa. Tuottamaan enemmän. Unohtamaan miksi... Juoksemisesta väsyneinä tulemme kotiin, eikä meillä ole enää mitään antaa heille, jotka kuitenkin ovat täällä vielä silloin kun työt ja työpaikat ovat lähteneet. Istutat lapsesi TV:n tai tietokoneen ääreen, koska niin on helpompaa. Unohdat, ettei sinulla ole viittä elämää elettävänä, vain tämä.

Olen tämän työtaistelun aikana saanut perustella kantaani kerran, jos toisenkin. Ymmärrykseni vain loppuu niille "ystäville", jotka eivät edes kysyneet miksi, vaan tekivät johtopäätöksensä pelkästään mediasta saamansa tiedon turvin. Tuomita on niin helppoa ja laulaa kuorossa, mutta miten helppoa onkaan oikeastaan löytää totuus? Yhtä totuutta ei ole, on sinun totuutesi ja minun totuuteni, todellisuus, jossa me elämme. Mielipiteemme ovat meille tärkeitä ja meille oikeita, eikä silloin ole oikein tuomita vai onko? Olenko siis väärässä, jos pidän mansikoista, vaikka sinulle maistuisi mustikka? Kysyä ja kyseenalaistaa pitää, mutta muistaa, että myös erilaisille mielipiteille pitää jäädä tilaa. On turha puhua neuvottelusta, jos meillä ei ole edes aitoa keskustelukultturia, jossa myös eriäviä mielipiteitä saa esitää.

Työ on toimeentulo, sosiaalinen viitekehys, ystävät, menetetty vapaa-aika. Työ määrittää meidän paikkamme yhteiskunnassa, mutta työn merkitystä myös mielestäni liioitellaan. Meille halutaan uskotella, että emme ole mitään tai olemme vähemmän, jos emme tee työtä. On mielenkiintoista nähdä miten käy, kun nuoriso, joka on saanut kaiken, ilman sen suurempia ponnisteluja, tulee työelämään, miten he suhtautuvat työhön? Miten yksilöt suhtautuvat siihen, että heidän tekemällään palkkatyöllä kustannetaan esim. vanhustenhoito ja eläkkeet?

Toivottavasti tämä lakko auttaa siinä, että työntekijöinä tekisimme itsellemme parempaa työtä, vaatisimme itsellemme säälliset olosuhteet ja inhimillisen kohtelun. En halua itse ainakaan olla tahdoton hiiri, joka vain juoksee henkensä edestä pakoon, vaan haluan vaikuttaa siihen, että kaikenlainen kaltoinkohtelu loppuu. Työlle pitää saada se arvostus mikä sille kuuluu ja työstä pitää saada sellainen palkka, että sillä tulee toimeen. Kehuja ei laiteta leivän päälle, eikä sillä kouluteta lapisista täysipainoisia yhteiskunnan jäseniä. Reilu ja läpinäkyvä palkkaus sekä työntekiöiden arvostaminen ihmisinä eikä vain resursseina, pitää olla jokaiselle johtajalle itsestäänselvyys. Hyvä johtaja on huippupalkkansa ansainnut, mutta montako sellaista sinä tiedät? Pientä tai suurempaa? Niin pitkään, kun työehtoja ja työntekijöitä poljetaan, ei suurele palkalle ole mielestäni oikeutusta... Torpparkikin oli tyytyväinen, kun isäntä oli hyvä, mutta riistämällä heidäkin saatiin liikkeelle. Kai me historiasta jotakin olemme oppineet, jos emme niin mikäs siinä sitten...

 

Työ, tuo laeilla säädelty julkinen pakko, jota jokaisen on tehtävä saadakseen toimeentulon. Työtä arvotetaan monilla tavoilla. Raha taitaa olla se yleisin, mutta jakaantuuko sekään sinne missä työntuottavuus on suurin? Meitä mitataan työssämme jokapäivä mittareilla, jotka on ylhäältä annettu, joihin emme voi itse vaikuttaa. Mittareita kehittävät yleensä henkiöt, joilla on arkipäivän kosketus tehtävään työhön kadonnut jo vuosia sitten. Tehdylle työlle annetaan laadullisia ja määrällisiä mittareita, mutta onko ihminen kuitenkaan kone, joka tekee työtä aina samalla teholla? Määrä korvaa laadun useimmilla työpaikoilla, eikä työntekijälle jää paljoakaan vaihtoehtoja.

Olen työskennellyt jo vuosia erään telepalveluita tuottavan yrityksen asiakaspalvelussa. Osaan rutiinit, tiedän miten kontakteja voidaan vähentää, mutta työn mittarina käytetään vain aikaa, jonka käytän puhelimessa. Arvostaako työnantaja pitkän kokemuksen omaavia työntekijöitä? Arvostaa juhlapuheissa ja julkisuudessa kyllä pullistellaan, mutta näkyykö se siinä minun mittarissani eli palkkapussissa? Ei, ei ikinä koskaan, tuskin milloinkaan! Katainen puhuu eduskunnan kyselytunnilla keskiansiosta, joka on 2700€. Pkle, kun edes pääsisi yli tuon 2 tontun, niin lopettaisi rutkutuksen, mutta ei. Olen työjännyt 8 vuotta saamatta minkäänlaista hlökohtaista korotusta palkkaani, mutta bonuksia kyllä riittää jaettavaksi. Bonuksia, jotka kytketään aina muuttuviin mittareihin, joiden saaminen on enemmän kuin mahdotonta, mutta onhan siinä mahdollisuus, yhdelle kymmenestä...

Joku sanoisi, että ole onnellinen saat olla töissä. Niin olen ja varmasti valinta on sekin, että asun täällä saatanan susirajalla, ettei täältä mitään muutakaan työtä ole helposti saatavissa. Ihmettelen vain työnantajien kovin lyhytnäköistä henkilöstöpolitiikkaa, kun mikään ei enää riitä! Vuosia meitä siliteltiin ja kiiteltiin puheissa, tehtiin jopa valmiiksi suunnitelmat, miten työntekijöiden palkkausta parannetaan, kehitetään. Kaikki oli niin turhaa, sama, kuin olisi talvitienlaitaan kirjoittanut... Keksittiin keino, jolla yrityksen tulos pikkuisen paranee ja ulkoistettiin koko paska. Siinä kiitos vuosien työstä, kiitos siitä, että vielä tänäänkin voidaan julkisuudessa elvistellä asikaspalvelun tasolla.

Pitääkö meidän aina vaan jaksaa? Niellä kaikki paska mitä TA lykkää nieltäväksi? Taitaa olla pikkuhiljaa niiden henkilökohtaisten valintojen aika... Niin monta kertaa se on jo sanottu, ettei tänne ole pakko tulla.

Tulukaapa joskus tekemään tänne Taivalkoskelle se ruokakori vertailu, niin saattais Pekkarisen ehdottama syrjäseutuvähennyskin mennä läpi... Mutta ei se vaan kiinnosta, jos korpikylissä syödään pettua ikenet verillä, kun kaikki on vaan saatava asumaan sinne Hkin lähiöihin, olis kapitalistille halpoja siivoojia nurkkia nuohomaan, stana.

Mie ajon tästä nähen tehdä töitä just niinpaljon, kuin sitä palkkaa tulee ja vittuilla voi sitten jollekin muulle, minua ei kiinnosta!

Että näin, ei helepottanut yhtään, mutta tästä sitä on taas lähettävä,

Tuija

Pitkästä aikaa olen kulkenut pitkin muistojen polkua. Kuvissa, laulujen sanoissa... Hymy karehtii huulipielissä, haikeus hiipii mieleen, mutta onhan se komeaa. Lapseni ovat kasvaneet tytöistä nuoriksi naisiksi. Itse olen kasvanut siinä siivellä, kolunnut syvin ja matalin. Rakennusainetta elämänkerralle, jota tuskin koskaan julkaisen, mutta ompahan muistoja, kun kiikkustuolissa keikun.

Elämä tuo elettäväksi, koettavaksi tarkoitettu, ei aina ole pidellyt silkkihansikkain, mutta tänään voi sanoa olevani onnellinen. Rakkaus löytyy elämän pienistä pipanoista, enää ei tarvitse hötkyillä. Naistenlehdistä olen lukenut, että kriisi uhkaa, kun neljäkymmentä tulee mittariin. Mikä ihmeen ikäkriisi? Elämäni on ollut kriisistä toiseen rientämistä, enkä usko, että niissä iällä olisi oikein paljon tekemistä. Pitäisiköhän hakeutua ihan varuiksi terapiaan? Taidan terapoida ihteni järkiin ihan itse, mutta olishan se hyvä, jos joku ystävä auttais, jos ihan karille kurautan=)

Siitä on jo vuosia, kun olin jälleen muutamalla työllisyyskurssilla, jossa ensimmäiset viikot syväluodattiin minäkuvaa ja suunniteltiin miten sitä kehitetään. Juuri muuta ei reppuun jäänyt kuin mahlerin tarvepyramidi, mutta oli siinä jotakin järkeä. Miten minusta tuli Tuija, ei ollutkaan niin yksiselitteistä, kuin äkkiseltään saattaisi ajatella. Minuakin ovat muokanneet elämäni monet ihmiset ja tapahtumat, mutta mitä reppuun on karttunut on elämän summa.

Syrjäseudun kasvattina piti siivet kasvattaa nopeasti, ei ollut sijaa arkuudelle tai ujoudelle. Hammeenhelman nyplääminen nurkassa tuskin olisi vienyt minua minnekkään, mutta uskaltamisen oivallus on kantanut ja kantaa edelleen.

Heittäytyminen on jännittämisestä huolimatta on vaatinut minulta paljon, mutta ilman sitä hintaa olisin vähemmän. En jaksa muistaa aikaa, tilannetta, jota en olisi jännittänyt. Joskus leikilläni olen sanonut, että oliskohan tähän lääkettä. Kun lapset olivat pieniä, niin pelkästään neuvolakäynti sai minut heräämään aamuaikaisella juoksemaan asuntoa ympäriinsä, odottaen vain sitä h-hetkeä. Ikä onneksi auttaa ja oireet lievenee. Lähinnä huvittaa ja naurattaakin joskus, mutta viikon paasto tai unettomat yöt vievät joskus huumorin huonoon kuntoon=)

Ikä rauhoittaa, huomasin sen eilen töissä, kun tulin keskelle kaaosta. Mitä suotta höynyämmään, kun ei sillä voita mitään, mutta välillä toivoisi sitä hidastamisen taitoa kanssa kiitäjiltäkin. Temperamenttia tarvitaan ja on siinä ollut opettelemista, ettei aina törmää kuin raivohärkä. Se on vaikeaa, kun on niin julumetun fiksu ja sanottavaa niin mahdottomasti, antaa toisillekin suunvuoro. No, opetettelen sitä vielä.

 

 

Mitä on luottamus? Minulle luottamus on ansaittua arvonantoa, joka ilmenee tekoina ja puheina. Luottamusta ei kasvata oman edun tavoittelu, ei kumartelu suuntaan, eikä toiseen. Luottamus pitää ansaita ja samalla ymmärtää, että sen voi menettää nopeammin kuin saavuttaa.

Kunnallisvaaleissa valitsimme luottamushenkilöitä vastaamaan ihmisen kokoisista arkipäivään vaikuttavista asioista. Miksi siis sillä oli merkitystä, että mitä puoluetta ehdokas kannatti? Ideologiat ja ismit tuntuvat hallitsevan tätä maailmaa ja samalla unohdetaan, että ne ovat ihmisten asioita, aatteista ja ismeistä vapaita. En jaksa tajuta, miksi esimerkiksi ammattiliitoissa rulettaa edustajan puoluekanta, kun hän kuitenkin ajaa siellä hänet valinneiden ihmisten asioita? Mitä merkitystä sillä on uskonko Urpilaisen unelmiin vai vetoaako Vanhasen koti? Puolueiden ohjelmat ovat täynnä unelmia, täyttymättämiä toiveita, mutta niin on minunkin toiveiden arkkuni. Vaalien alla kannettiin huolta äänestysprosenteista, mutta annettinko äänestäjille sitä oikeaa tietoa, miten toiveiden arkku tulisi edes puolilleen?

FST:llä oli eilen dokumentti Yhdysvaltojen kansalaisista ja heidän mielipiteitään maailman menosta. Oli sykähdyttävää kuulla erilaisten ihmisten näkemyksiä siitä mitä Bushin hallinto on saanut aikaan ja miten he toivoisivat maataan johdettavan. Dokkari ei antanut mitenkään valoisaa kuvaa siitä, mitä suurvallassa todella tapahtuu. Ovatkohan heidän johtajansa hereillä ja kuuluuko kansan ääni enää korkealle lasitorniin? Samanlainen kahtia jakautuminen on menossa myös rakkaassa kotimaassani. Juuri julkaistut verotiedot vain vahvistivat näkemystäni. Tuloerot kasvavat, ne jotka ovat olleet tiukilla ovat vielä tiukemmalla. Suu säkkiä myöden, sano, mutta ihmettelen vain, kuinka pitkään ihmiset jaksavat kituutella kädestä suuhun, kun osa saa enemmän vain olemalla olemassa?

Lapseni olivat pieniä, kun lama viimeksi koetteli. Opittiin, ettei elämä ole tavarassa, vaan siinä, että on lämmintä, eikä tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan. Laman aikana ja sen jälkeen on Suomi kiitänyt noususuhdanteessa, mutta rahaa ei ole riittänyt lapsiperheiden toimeentulon vankistamiseen. Puhutaan ruoan arvonlisäveron alentamisesta, huoh! Soon aivan sama alennetaan tai ei, kun kaupan keskusliikeet vievät alennuksen, ennen kuin keretään mustetta päätöksestä saada kuivaksi. Muistelin tässä tilipäivänä muutaman, että 600 mummonmarkkaa riitti 2001 neljän hengen ruokaan kepeesti, mutta tänään ei 300 eeroa tahdo riittää ja se taitaa olla jo kolminkertainen vuoteen 2001. Paljonkos ne palkat sitten nousikaan tällaisella keskituloisella, anteeksi pienipalkkaisella, viimme syksyn rytinöissä? Äkkiseltään laskien parisataa, mutta ei pidä luulla, että vuokranantaja, sähkölaskun lähettäjä tai mikään muukaan välttämättömän tarjoaja ei olisi muistanut lähettää korotuslappuaan.  Tulos oli plusmiinusnolla, mutta ainakin yritettiin.

Sata- komitea oli mietiskellyt perusturvan kokonaisuudistusta. Oon koko aikuisen elämäni ihmetellyt sitä, että maksamme veroja siitä ja tästä, mutta kun palveluja, joihin rahojen kerrotaan menevän haluaisi käyttää niitä ei ole tarjota?! Yksinhuoltajalle, leskelle, ei ole kodinhoitoapua, vaikka hän maksaa pienistä tuloistaan sinne suureen pussiin samalla tavalla kuin se suurituloinen. Lapset otetaan mielummin huostaan, kuin annettaisiin perheille tukea silloin, kun sitä eniten kaivataan. Ja ne tuloloukut... Muistan aikaa, kun lastenteon jälkeen olin epäsäännöllisen säännölliseti töissä ja työllisyyskoulutuksessa. Tuli päivä, kun ne maagiset 500 päivää loppuivat. Tulot tippui, mutta tippuipa työkkäristä kuitenkin työllisyysvaroilla tuettu osapäiväinen siivoojan vakanssi. Kuusi kuukautta persnettoa 300 mummoa kuussa ja siitä piti vielä muistaa olla kiitollinen. Päiväraha jumissa kuukausi kaupalla ja jääkaapissa vajaa maitopurkki. No siitä on noustu, mutta ei käy kateeksi tulevia ja jo työttömänä olevia. Koittakaa nyt kuitenki siellä eduskunnassa muistaa ihmisyys, kun niitä lakejanne laaditte. Ja tehkää kunnon ohjeet työkkärin virkailijoille, etteivät kiusallaan ihmisiä hyppyyttäis.

Eletään ihimisiksi,

Tuikku

Voe hyvänen aika, miten voi olla harmaata. Viikon kestänyt luminen kausi alkaa olla jo haalea muisto, mutta toivottavasti yläkerran isäntä armahtaa ja painaa mittarin pakkaselle.

Syksy on kuin märkä luutu, joka kietoutuu ympärilleni. Ei valoa, vain kostea, kylmä tuuli. Olisipa mahdollista vain käpertyä viltin alle ja odottaa kevättä.

Syksy on saanut minut miettimään ihmisyyden perimmäistä olemusta. Miksi minä olen, miksi minun rakkaani ovat? Onko minun maailmani, maailman katsomukseni oikea? Missä on minun vastuuni, kun ympärillämme tapahtuu päivittäin asioita, jotka ovat vaikutuksiltaan katastrofaalisia monille meistä? Olisinko minä voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, tuskin, mutta muistamalla jokapäiväisessä elämässäni ihmisyyden perusperiaatteet, voin omalla tavallani varmasti ehkäistä syrjäytymistä ja häiriökäyttäytymistä.

Masennuksesta tuntuu tulleen kansantauti. Masennuksella halutaan tänään selittää tunteita, jotka kuuluvat ihmisen normaaliin arkeen. Emmekö enää vanhempina osaa antaa lapsillemme työkaluja arjessa selviämiseen, kun kaikkeen tarvitaan psykologin pätevyys tai kriisiryhmä tukemaan?

Kyllä ennen oli helppoa. Ei tarvittu pleikkareita, vaan juostiin pihalla ja pelattiin polttopalloa. Ennen oli ennen, ja nyt on nyt, mutta mitä aukkoa täyttämään lapsi todella tarvitsee pleikkarin, tietokoneen yms. tämän ajan lapsenvahdit? Lapsi ei niitä tarvitse, vaan aikuinen. Vanhemmuus on vaan paljon mukavampaa, kun taaperon voi istuttaa videota katsomaan tai peliä pelaamaan. Saat kokata rauhassa, ilman, että Irmaveikko pölisyttelee puolet jauhoista lattialle. Mitä jää käteen Irmaveikolle? Ulkoaopitut tunnusmusiikit, koodit, joilla hirviöt taltutetaan. Irmaveikolle ei ole aikaa, mutta Irmaveikko ei sitä vielä tiedä. Kun Irmaveikko kasvaa, kasvavat ongelmat Irmaveikon mukana. Hän ei ole oppinut vuorovaikutustaitoja kotona, mutta hän on hoidossa päiväkodissa, jonka isossa ryhmässä äiti olettaa Irmaveikon saavan olla yksilöllinen. Kenellä olisi aikaa Irmaveikolle? Mitä iloa on lapselle yksilöllisyydestä, kun hänellä ei ole ketään kenelle kertoa onnistumisistaan? Mellä on niin valtavan kova kiire hankkia materiaa, tuottaa, että unohdamme mitä ihmisyys on.

Ihmisyys on välittämistä, välittämistä muistakin kuin itsestämme. Yhteiskuntamme hurraa yksilöille, jotka pärjäävät materian mittareilla, mutta unohtaa, ettei materialla voi paikata ihmisyyttä. Vanhemmuus on vastuuta lapsista, eikä sitä vastuuta saa siirtää muille. Me voimme yhteisönä, pihan pahankurisina muijina, olla mukana kasvattamassa, ei vain lapsia, vaan myös toisiamme.

Milloin kuulitkaan viimeksi linnunlaulua, milloin sanoit lähimmäisellesi, että rakastat? Ihmisyys on pieniä asioita: tervehdys, halaus, kuunteleminen yms. Miten helppoa onkaan juosta elämänsä läpi kuúlematta ketään.

Liian helppoa, siispä lupaan itselleni edes yrittää.