Pitkästä aikaa olen kulkenut pitkin muistojen polkua. Kuvissa, laulujen sanoissa... Hymy karehtii huulipielissä, haikeus hiipii mieleen, mutta onhan se komeaa. Lapseni ovat kasvaneet tytöistä nuoriksi naisiksi. Itse olen kasvanut siinä siivellä, kolunnut syvin ja matalin. Rakennusainetta elämänkerralle, jota tuskin koskaan julkaisen, mutta ompahan muistoja, kun kiikkustuolissa keikun.

Elämä tuo elettäväksi, koettavaksi tarkoitettu, ei aina ole pidellyt silkkihansikkain, mutta tänään voi sanoa olevani onnellinen. Rakkaus löytyy elämän pienistä pipanoista, enää ei tarvitse hötkyillä. Naistenlehdistä olen lukenut, että kriisi uhkaa, kun neljäkymmentä tulee mittariin. Mikä ihmeen ikäkriisi? Elämäni on ollut kriisistä toiseen rientämistä, enkä usko, että niissä iällä olisi oikein paljon tekemistä. Pitäisiköhän hakeutua ihan varuiksi terapiaan? Taidan terapoida ihteni järkiin ihan itse, mutta olishan se hyvä, jos joku ystävä auttais, jos ihan karille kurautan=)

Siitä on jo vuosia, kun olin jälleen muutamalla työllisyyskurssilla, jossa ensimmäiset viikot syväluodattiin minäkuvaa ja suunniteltiin miten sitä kehitetään. Juuri muuta ei reppuun jäänyt kuin mahlerin tarvepyramidi, mutta oli siinä jotakin järkeä. Miten minusta tuli Tuija, ei ollutkaan niin yksiselitteistä, kuin äkkiseltään saattaisi ajatella. Minuakin ovat muokanneet elämäni monet ihmiset ja tapahtumat, mutta mitä reppuun on karttunut on elämän summa.

Syrjäseudun kasvattina piti siivet kasvattaa nopeasti, ei ollut sijaa arkuudelle tai ujoudelle. Hammeenhelman nyplääminen nurkassa tuskin olisi vienyt minua minnekkään, mutta uskaltamisen oivallus on kantanut ja kantaa edelleen.

Heittäytyminen on jännittämisestä huolimatta on vaatinut minulta paljon, mutta ilman sitä hintaa olisin vähemmän. En jaksa muistaa aikaa, tilannetta, jota en olisi jännittänyt. Joskus leikilläni olen sanonut, että oliskohan tähän lääkettä. Kun lapset olivat pieniä, niin pelkästään neuvolakäynti sai minut heräämään aamuaikaisella juoksemaan asuntoa ympäriinsä, odottaen vain sitä h-hetkeä. Ikä onneksi auttaa ja oireet lievenee. Lähinnä huvittaa ja naurattaakin joskus, mutta viikon paasto tai unettomat yöt vievät joskus huumorin huonoon kuntoon=)

Ikä rauhoittaa, huomasin sen eilen töissä, kun tulin keskelle kaaosta. Mitä suotta höynyämmään, kun ei sillä voita mitään, mutta välillä toivoisi sitä hidastamisen taitoa kanssa kiitäjiltäkin. Temperamenttia tarvitaan ja on siinä ollut opettelemista, ettei aina törmää kuin raivohärkä. Se on vaikeaa, kun on niin julumetun fiksu ja sanottavaa niin mahdottomasti, antaa toisillekin suunvuoro. No, opetettelen sitä vielä.