Voe hyvänen aika, miten voi olla harmaata. Viikon kestänyt luminen kausi alkaa olla jo haalea muisto, mutta toivottavasti yläkerran isäntä armahtaa ja painaa mittarin pakkaselle.

Syksy on kuin märkä luutu, joka kietoutuu ympärilleni. Ei valoa, vain kostea, kylmä tuuli. Olisipa mahdollista vain käpertyä viltin alle ja odottaa kevättä.

Syksy on saanut minut miettimään ihmisyyden perimmäistä olemusta. Miksi minä olen, miksi minun rakkaani ovat? Onko minun maailmani, maailman katsomukseni oikea? Missä on minun vastuuni, kun ympärillämme tapahtuu päivittäin asioita, jotka ovat vaikutuksiltaan katastrofaalisia monille meistä? Olisinko minä voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, tuskin, mutta muistamalla jokapäiväisessä elämässäni ihmisyyden perusperiaatteet, voin omalla tavallani varmasti ehkäistä syrjäytymistä ja häiriökäyttäytymistä.

Masennuksesta tuntuu tulleen kansantauti. Masennuksella halutaan tänään selittää tunteita, jotka kuuluvat ihmisen normaaliin arkeen. Emmekö enää vanhempina osaa antaa lapsillemme työkaluja arjessa selviämiseen, kun kaikkeen tarvitaan psykologin pätevyys tai kriisiryhmä tukemaan?

Kyllä ennen oli helppoa. Ei tarvittu pleikkareita, vaan juostiin pihalla ja pelattiin polttopalloa. Ennen oli ennen, ja nyt on nyt, mutta mitä aukkoa täyttämään lapsi todella tarvitsee pleikkarin, tietokoneen yms. tämän ajan lapsenvahdit? Lapsi ei niitä tarvitse, vaan aikuinen. Vanhemmuus on vaan paljon mukavampaa, kun taaperon voi istuttaa videota katsomaan tai peliä pelaamaan. Saat kokata rauhassa, ilman, että Irmaveikko pölisyttelee puolet jauhoista lattialle. Mitä jää käteen Irmaveikolle? Ulkoaopitut tunnusmusiikit, koodit, joilla hirviöt taltutetaan. Irmaveikolle ei ole aikaa, mutta Irmaveikko ei sitä vielä tiedä. Kun Irmaveikko kasvaa, kasvavat ongelmat Irmaveikon mukana. Hän ei ole oppinut vuorovaikutustaitoja kotona, mutta hän on hoidossa päiväkodissa, jonka isossa ryhmässä äiti olettaa Irmaveikon saavan olla yksilöllinen. Kenellä olisi aikaa Irmaveikolle? Mitä iloa on lapselle yksilöllisyydestä, kun hänellä ei ole ketään kenelle kertoa onnistumisistaan? Mellä on niin valtavan kova kiire hankkia materiaa, tuottaa, että unohdamme mitä ihmisyys on.

Ihmisyys on välittämistä, välittämistä muistakin kuin itsestämme. Yhteiskuntamme hurraa yksilöille, jotka pärjäävät materian mittareilla, mutta unohtaa, ettei materialla voi paikata ihmisyyttä. Vanhemmuus on vastuuta lapsista, eikä sitä vastuuta saa siirtää muille. Me voimme yhteisönä, pihan pahankurisina muijina, olla mukana kasvattamassa, ei vain lapsia, vaan myös toisiamme.

Milloin kuulitkaan viimeksi linnunlaulua, milloin sanoit lähimmäisellesi, että rakastat? Ihmisyys on pieniä asioita: tervehdys, halaus, kuunteleminen yms. Miten helppoa onkaan juosta elämänsä läpi kuúlematta ketään.

Liian helppoa, siispä lupaan itselleni edes yrittää.